Siirry sisältöön

Mitä avoin strateginen autonomia tarkoittaa Euroopan ja Suomen energiasiirtymälle?

Strateginen autonomia ja turvallisuus kietoutuvat EU:n energiapolitiikkaan ja sitä kautta vaikuttavat energiasiirtymään.

© stock.adobe.com

Avoimen strategisen autonomian tavoittelu on noussut Euroopan komission poliittisen asialistan kärkeen. Termillä tarkoitetaan EU:n riippuvuuksien vähentämistä sen ulkopuolisista maista, erityisesti kriittisillä sektoreilla.

Sanalla ’avoin’ viitataan strategisten kansainvälisten kumppanuuksien vaalimiseen, samalla kun lisätään EU:n resilienssiä. Vastaavaan suuntaan menevää politiikkaa on tehty myös muualla maailmassa, esimerkiksi Kiinassa ja Yhdysvalloissa.

Termi on saavuttanut laajaa poliittista hyväksyntää osin siksi, että se on melko epäselvästi määritelty. Konkreettisia esimerkkejä strategisen autonomian edistämisestä ovat muun muassa Van Der Leyenin toisen kommission uudet strategiat – kilpailukykykompassi ja puhtaan teollisuuden ohjelma – sekä teknologiasuvereniteetti osana Henna Virkkusen komissaarisalkkua.

Euroopan kilpailukyvyn mahdollisuudet ovat cleantech-sektorilla

Euroopan keskuspankin entisen pääjohtajan Mario Draghin raportti syksyllä 2024 vertaili EU:n kilpailukykyä Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Hän toi esiin monia puutteita EU:ssa, muiden muassa jämähtyneisyyden, radikaalien innovaatioiden ja rahoituksen puutteen sekä regulaatioesteet innovaatioille. Raportissa kuitenkin korostettiin, että EU:n kilpailukyvyn suhteen parhaat mahdollisuudet ovat cleantech-sektorilla ja erityisesti akkuteknologiassa.

Tämä tarkoittaa sitä, että Euroopan energiasektorilla on kaksoisrooli: tuottaa yhteiskunnan toimintojen vaatima energia sekä synnyttää uutta teollisuutta ja kilpailukykyä. Molemmat edellyttävät toimia EU:n omavaraisuuden lisäämiseksi. Energiasektorilla on samalla myös merkittävä rooli EU:n hiilidioksidipäästöjen vähentämisessä.

Energiapolitiikka kytkeytyy resilienssiin ja turvallisuuteen

RePower-CEST-hankkeessa toteutettiin alkuvuodesta 2025 haastattelututkimus siitä, miten strateginen autonomia ja turvallisuus kietoutuvat EU:n energiapolitiikkaan ja sitä kautta vaikuttavat energiasiirtymään.

Tutkimuksessa tunnistettiin synergioita ja ristiriitoja kestävän energiasiirtymän ja strategisen autonomian sekä energiaturvallisuuden suhteen. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että aurinko- ja tuulivoiman skaalaaminen parantaa energiaturvallisuutta ja strategista autonomiaa vähentämällä riippuvuuksia fossiilisten polttoaineiden tuontiketjuista.

Uusiutuvaan energiaan perustuvan hajautetun järjestelmän nähtiin myös olevan resilientimpi ulkoisille uhille. Tuki-instrumenttien, jotka edesauttavat samalla kotimaista tuotantoa ja hiilivapaita ratkaisuja, todettiin tuovan synergiaa kestävyyden ja strategisen autonomian välille.

Eniten esille tullut ristiriita oli energiasiirtymän hidastuminen, kun tuontitulleja kohdistuu energiateknologiaan Euroopan kilpailukyvyn, teollisen pohjan ja tietotaidon säilyttämiseksi. Muita esille tulleita ristiriitoja olivat kriittisten raaka-aineiden kauppaketjuihin liittyvät haavoittuvuudet, energiasiirtymän suuri rahoitustarve ja EU:n ulkopuolisen rahoituksen riskit sekä se, että EU:n strateginen autonomia ei vauhdita energiasiirtymää globaalisti.

Lisäksi havaittiin, että tietyt politiikkatoimet voivat edistää sekä kestävää energiasiirtymää että strategista autonomiaa. Näihin lukeutuvat erityisesti RePower EU -ohjelma, hiilirajamekanismi, nettonollateknologia-asetus sekä kriittisten raaka-aineiden asetus. Näiden toimien suunnittelussa ja implementoinnissa on kuitenkin puutteita, mitkä voivat heikentää niiden kokonaisvaikutusta.

Vaikka turvallisuuden ja kilpailukyvyn vahvistaminen EU:ssa on tarpeen, on myös tärkeää, että niillä ei suljeta pois kestävän energiasiirtymään ja ympäristönsuojeluun liittyviä tavoitteita. EU:n uudet ohjelmat puhuvat lähinnä hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä, kun taas luonnon monimuotoisuus tai alkuperäiskansojen oikeudet jäävät paitsioon. Tällaisia ovat esimerkiksi strategisen autonomian nimissä edistettävät kaivos- ja akkuteollisuushankkeet.

Onkin siis tarpeen, että strateginen autonomia – ja tähän kytkeytyvät termit teknologiasuveriniteetti ja resilienssi – pyritään poliittisessa päätöksenteossa määrittelemään kokonaisvaltaisella, ympäristökysymykset huomioon ottavalla tavalla.